Heliövaara: Ei häviämisen kuulukaan olla kivaa
22.10.2015 | 09:56 | Artikkeli
Parin kuukauden takaisesta kolumnistani, joka käsitteli junioreiden ulkomaan kiertämistä, on kuulunut ilahduttavan kaksijakoista palautetta jopa sen kirjoittajalle asti. Toiset ovat sitä mieltä, että ulkomaille pitää ehdottomasti mennä jo nuoresta pitäen, kun taas toiset puolestaan eivät ymmärrä sinne lähtemisen painetta ollenkaan. Mikä on tuo paine? Onko olemassa jokin suuri voima, joka saa juniorit pelkäämään ikätovereitaan vastaan pelaamista Suomessa?
***
Suurin osa junioreiden kanssa tekemisissä olevista henkilöistä – valmentajat ja vanhemmat mukaan lukien – lienee yksimielisiä siitä, että ottelut ja kilpailutilanne kehittävät pelaajaa valtavasti.
Mikä voisikaan siis olla parempi kilpailutilanne kuin kilpailla oman ikäluokan huippuja vastaan rintarinnan? Välillä toinen voittaa ja välillä toinen. Pelaajat puskevat toisiaan treenaamaan kovempaa ja kehittymään entisestään. Ranking-sijat vaihtelevat, kun pelaajien kehityspyrähdykset osuvat eri aikoihin.
Kuitenkin Suomessa on mahdollista kuulla kauhutarinoita, joissa Suomen ikäluokkansa parhaat juniorit eivät ole kohdanneet vuoteen tai kahteen ollenkaan. Ei uskalleta kohdata muita omanikäisiä, ettei vahingossakaan illuusio ikäluokan ykkös- tai kakkossijasta romutu sokkitappioon. Tai ihan vain siihen, että joku toinen olikin parempi. Ihanan paineetonta lähteä ulkomaille pelaamaan tuntemattomia paremmin rankattuja vastaan. Sen niin väliä vaikka siellä tappio tulisi, eipähän tullut hävittyä kenellekään huonommalleen. Eikä toiselle suomalaiselle.
Kaiken lisäksi noiden hävittyjen otteluiden jälkeen juniorin kanssa juteltaessa kuulee useimmiten vain sanat ”ihan sama”. Häviämistä pitää vihata, sen pitää näkyä. Se ei tarkoita mailan heittelyä ja huonoa käytöstä, vaan yrittämistä loppuun asti, taistelua ja voittamisen keinojen löytämistä vaikka väkisin. Huonommalleen häviämisen pelko näkyy nykyään jopa treeneissä, jossa treenierä laitetaan läskiksi puolessa välissä, jos tilanne näyttää pahalta. Ei jakseta edes yrittää, ettei vain oikeasti hävitä.
***
Juuri tämän takia ikäluokan kärkipelaajien kohtaamisiin liittyy – tai ainakin pitäisi liittyä – tunnetta, häviämisen vihaamista. Niissä juniori laitetaan kerta toisensa jälkeen kunnon painetilanteeseen mittaamaan tasoaan.
Se, että voitat jonkun pelaajan kerran, ei riitä. Sinun tulee pystyä voittamaan hänet joka kerta. Hävinneen osapuolen toivoisi vastaavasti treenaavan aina entistä kovempaa, että seuraavalla kerralla se pahin kilpakumppani kaatuu.
On sääli, jos juniorimme suuntaavat kerta toisensa jälkeen ulkomaille pelaamaan, eikä kansallisia todellisia kilpailutilanteita pääse syntymään ainakaan tarpeeksi. Varsinkin, jos kyse on vain siitä, ettei uskalleta. Tai siitä, että halutaan parempi ranking.
Emmekö kuitenkin olleet yksimielisiä siitä, että kunnon paineen sisältävä kilpailutilanne on se, joka kehittää eniten?
Jaa:
